eesti keeles

The President
Open in print mode

Viron Tasavallan Presidentin Arnold Rüütelin luento Turun yliopistossa 21. marraskuuta 2001

Viron elinympäristön strategiasta 21. vuosisadalla


Kunnioitettu akateeminen yleisö!
Naiset ja herrat!

Haluaisin seuraavassa kertoa teille Viron elinympäristön tämän hetken tilanteesta ja tulevaisuudennäkymistä alkaneella vuosituhannella. Tulen käsittelemään elinympäristöä kolmesta eri näkökulmasta: puhun luonnonympäristöstä, historiallis-poliittisesta ja kulttuurisesta ympäristöstä.

Kaikki se, mikä viime aikoina on tapahtunut ja tapahtuu meille ja meidän ympärillämme, osoittaa vakuuttavasti näiden näkökulmien olevan mitä tiiviimmässä yhteydessä keskenään ja myös alttiina toistensa vaikutuksille.

Elinympäristöä ei näin ollen voi tarkastella pelkkänä luonnonympäristönä. Luonto sanelee meille ennemmin tai myöhemmin valintamme, mutta näiden valintojen luonteesta päätetään historiallis-poliittisessa ja kulttuurisessa ulottuvuudessa. Kyse on siitä, missä määrin me osaamme lukea ja tulkita elinympäristömme merkkijärjestelmää, missä määrin me osaamme nähdä korkeammalle ja kauemmas elinympäristöämme muokkaavista yksinkertaisista syy- ja seuraussuhteista. Sallikaa minun tässä yhteydessä viitata Suomen kuuluisimpaan semiootikkoon professori Eero Tarastiin ja hänen artikkeliinsa "Looduse ja organismi metafoorist" (Luonnon ja organismin metaforasta), joka ilmestyi viime vuonna Synteesi - aikakauslehden nelosnumerossa.

Professori Tarasti käsittelee tässä artikkelissa perusteellisesti eri filosofien luonto-kategorian käsitettä. Mutta jo katsauksensa johdannossa hän korostaa sitä, mitä myös minä pidän tärkeänä kokonaisvaltaisen elinympäristön kannalta. Sitaatti: "Tietyt tapahtumakulut yhteisön tai kulttuurin tai yksilön menneisyydessä ovat saaneet aikaan sen, että se on valinnut tietyn käytännön" (Synteesi, 4, 2000, sivu 2). Se, mikä pätee menneisyyteen, pätee myös tähän hetkeen, nykyisyyteen. Meidän tämän päivän valintamme määräävät sen, miltä historiamme näyttää tulevaisuudessa.

Samassa artikkelissa Tarasti referoi Virossa vuosisatoja asuneen von Uexküllien suvun erään edustajan, biosemiotiikan perustajan Jakob von Uexküllin oppia Umweltistä. Uexküllin merkittävä toteamus on, mikäli olen oikein ymmärtänyt Tarastin sanoman, että jokainen organismi elää omassa subjektiivisessa merkitysmaailmassaan, josta Uexküll käyttää nimitystä Umwelt. Jos nyt kehittelee tätä teesiä hieman vapaammassa muodossa edelleen, Umwelt sopii koko elinympäristön metaforaksi, jonka jokaisella "solulla", mainitsemallani luonnonympäristöllä, historiallis-poliittisella ympäristöllä ja kulttuuriympäristöllä on oma - Uexkülliä lainatakseni - minä-sävel (Ich-ton). Yhdessä nämä sävelet muodostanevat elämänsävelen eli Lebenstonin.

Tarkastelkaamme seuraavassa, mitkä ovat ne minä-melodiat ja miten ne soivat yhteen Viron niin sanotussa elämänsävelessä.

Luonnonympäristö

Aloitan luonnonympäristön tarkastelun siitä elementistä, jota me kaikki huomaamattamme käytämme ja jonka saastuneisuusasteesta riippuu maapallon tulevaisuus - puhun nyt ilmasta. Kuten tiedetään, ilmakehän alimman kerroksen intensiivinen saastuttaminen alkoi samalla kun alkoi teollisuuden ekstensiivinen kehittäminen. Tänään ollaan tilanteessa, jossa ilman tehokkaan ja laajamittaisen saastuttamisen jatkuminen saattaa johtaa jo lähitulevaisuudessa ilmastokatastrofiin.

Virosta tämä riippuu kovin vähän, sillä ilmansaasteet saattavat olla tulosta niiden kaukokulkeutumisesta. Suomi, jossa ilman puhtauden ja saastuneisuuden seuranta on pitkälle kehittynyttä, saattaa olla Virosta kaukokulkeutuvien saasteiden kohde. Viron uudelleenitsenäistymisprosessissa tapahtuneen talousrakenteiden uudelleenjärjestelyn seurauksena saastuttajien ja vahingollisten päästöjen osuus on onneksi vähentynyt olennaisesti niin Viron maastossa kuin myös ilmassa. Suurimpina ilmansaastuttajina ovat edelleen isot lämpövoimalaitokset: 90 % hiilidioksidista syntyy fossiilisten polttoaineiden palamisjätteenä. Yhtenä huolenaiheena on ollut rikkidioksidin ja muiden toksisten aineiden haihtuvuus. Saksalaisten tiedemiesten Euroopan dioksiiniprojektin puitteissa Baltian sähkövoimalaitoksessa tekemät tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että polttoaineena käytettävän hienon palavankiven ja sähkösuodattimilla pyydystettävän lentotuhkan pitoisuuksissa on mitättömän vähän toksisia ja syöpää aiheuttavia aineita verrattuna Euroopan jätteidenpolttotehtaista irtoaviin määriin. Voidaan näin ollen todeta, että ilman saastekuormituksen vähentämisessä on ainakin Virossa menty olennaisesti parempaan suuntaan. Itsenäisenä valtiona Viro sananmukaisestikin hengittää helpommin kuin kymmenkunta vuotta sitten.

Samaa voidaan sanoa vedestä. Viimeksi kuluneiden vuosien aikana on voitu panna merkille pohjaveden pinnan nousua eri puolilla Viroa. Tämä on ainakin osittain tulosta veden säästeliäästä käytöstä ja teollisen tuotannon supistamisesta. Vedenkäyttö alkoi vähentyä 1990-luvun alussa kun monet teollisuuslaitokset lopettivat toimintansa uudelleenitsenäistyneessä Virossa. Vesivarojen käytössä käskyt ja kiellot korvattiin taloudellisella kiinnostuksella. Viron vesistöistä eniten kuormittuu Suomenlahti, ja juuri siinä on superfosfaatin, typpilannoitteiden ja selluloosan tuotannon lopettamisen ansiosta Viron osuus Itämeren saastuttamisessa laskenut melkoisesti. Meidän on syytä olla erityisen kiitollisia pohjoiselle naapurillemme Suomelle, joka on auttanut meitä rakentamaan jätevesien puhdistuslaitoksia. Useiden yhteistyössä toteutettujen projektien seurauksena myös Viron vesien talousjätevesikuormitus on huomattavasti vähentynyt.

Kun puhutaan maaston saastuneisuudesta, juuri tämä saastuneisuuden laji on viime vuosikymmeninä lisääntynyt sekä kehittyneissä teollisuusmaissa että kehitysmaissa. Kuten muistetaan, Virossa saastuivat erityisen voimakkaasti neuvostoarmeijan käytössä olleet maa-alat. Entisten sotilaslentokenttien alueet Tapalla, Tartossa, Haapsalussa ja Pärnussa olivat kuin varsinaisia öljykenttiä. Maanpinta oli lentokonepolttoaineen niin saastuttama, että esimerkiksi Tapan ympäristössä kaivovesi on tähän päivään saakka juomakelvotonta. Mutta yleisesti ottaen maaston saastuneisuus on sekin olennaisesti vähentynyt. Mahdollisen saasteaikapommin eli Sillamäen Silmetin tehtaan jätealtaan luiskien vahvistamisella ja kattamisella eliminoitiin vuosisatojen ajaksi suurin ympäristöuhka Virossa.

Voidaankin todeta, että viimeksi kuluneet kymmenen itsenäisyyden vuotta ovat siirtäneet Viron kohti tasapainotilannetta suhteessa luontoon. Tästä todistaa myös kasvistomme ja eläimistömme suhteellinen lajirunsaus. Virossa on rekisteröity yli 5000 kasvilajia, meillä on 12 500 lajia selkärangattomia ja 500 lajia selkärankaisia eläimiä. Rauhoitettu lajeja on 439, siitä kasveja 210 ja eläimiä 299. Eliölajien kokonaismäärä saattaa Virossa nousta 40 000:een. Niillä on suotuisa kasvu- ja elinympäristö, sillä viidesosa Virosta on ohuemman tai paksumman turvekerroksen peittämä. Alueemme soistuneisuuden suhteen olemme maailmassa Suomen (31 %) jälkeen toisella sijalla. Ympäristösuojelun näkökulmasta tätä on vaikea yliarvioida, sillä suot ovat arvokkaita puhtaan veden varastoja. Miksi korostan tätä seikkaa? Siksi, että tulevaisuuden jännityspesäkkeet alkavat ratkaisevasti riippua puhtaan veden varastojen olemassaolosta, samoin siitä, kuinka helposti saavutettavissa ne ovat. Kuten Suomesta niin myös Virota voisi tulla puhtaan veden viejämaa.

Toinen rikkautemme lähde on metsä. Kun Viro uudelleen itsenäistyttyään otti vuonna 1992 käyttöön oman rahan eli kruunun, sen katteena oli kaikkein arvokkain osa meidän valtionmetsästämme. Valitettavasti juuri metsien suojelussa kehitys on ollut Virossa taantuvaa. Ruotsalaisten ja suomalaisten tiedemiesten arvion mukaan tulisi 10 % metsästä kokonaan rauhoittaa inhimilliseltä toiminnalta. Meillä vastaava prosenttiluku on vain neljä. Metsiemme hakkuu on ylittänyt viime vuosina metsien uudistumisen. Tämä kertoo muuten taas siitä, miten elinympäristön eri tahot, osatekijät, ovat sidoksissa keskenään: monin paikoin Viron maaseudulla omistajille palautettu metsä on heidän ainoa tulolähteensä, maataloustuotanto kun ei kannata. Yleisesti ottaen luonnonympäristö on ollut meille armollinen. Haluaisin tässä yhteydessä oikaista erään väärinkäsityksen. Virossa nimittäin on laajalle levinnyt käsitys, jonka mukaan luonnonsuojeluliike olisi ollut meillä jonkinlainen Ding an sich, jokin koteloitunut, vain luontoon ja sen suojeluun tähtäävä ilmiö. Totuus kuitenkin on, että aina siitä alkaen kun liike 1950-luvun lopulla syntyi, sillä on ollut voimakas yhteiskunnallis-poliittinen ulottuvuus. Se nimittäin on ollut osa kansallista vapautusliikettämme. Olemme pisimpään samalla alueella asuneita Euroopan kansoja, ja ennen kuin meitä alettiin kutsua virolaisiksi, käytimme itsestämme nimitystä maakansa.

Hyvät kuulijat!

Luonnonympäristöstä onkin luontevaa siirtyä historiallis-poliittiseen ympäristöön.

Historiallis-poliittinen ympäristö

Viron historiallis-poliittista ympäristöä voidaan luonnehtia raja-käsitteellä. Nuoremman polven virolaiskirjailija Tõnu Õnnepalu kirjoitti 1990-luvun keskivaiheilla romaanin "Piiririik" (ilmestynyt suomeksi nimellä Enkelten siemen). Teos sai aikanaan Baltian yleiskokouksen kulttuuripalkinnon. Viro onkin ollut aina rajavaltio katsoo asiaa miltä kantilta tahansa. Olemme kahden sivilisaation, itäisen ja läntisen, protestanttisen ja ortodoksisen elämänkäsityksen välissä oleva alue, eräänlainen siirtymäalue, jota luonnehtii jatkuva yksien arvojärjestelmien tulkkaaminen toisiin. Mutta samanlainen rajailmiö luonnehtii myös Viron ja Suomen kanssakäymistä. Vaikka meitä yhdistääkin kielellinen läheisyys ja osittain myös historiallinen kohtalo, Suomesta käsin katsottuna Viro on Keski-Euroopan kulttuuritilan pohjoisin sillanpää samanaikaisesti kun Suomi on Virolle silta Skandinaviaan.

Viron jatkuva rajastatus on tuottanut virolaisille historian aikana paljon kärsimystä, sillä niin idästä kuin lännestä on rajaa yritetty siirtää sinne tänne, eli milloin mihinkin suuntaan. Virolaiset ovat pystyneet luomaan ja varmistamaan identiteettinsä kansakuntana vain käyttämällä hyväkseen tai yrittämällä ylläpitää voimien tasapainotilaa rajoillaan. Minun käsitykseni mukaan tällaisia tilanteita on ollut Viron historiassa kolme: Yrjönyön kapinan aikaan vuonna 1343, Viron itsenäistyessä vuonna 1918 ja Viron itsenäistyessä uudelleen vuonna 1991. Juuri 1343 oli se vuosi, jolloin Viron eri heimot olivat hyvin lähellä yhtenäisen kansakunnan syntyä ja vain onneton sattuma - suomalaisten apujoukkojen viivästyminen - vei mahdollisuuden Viron valtion synnyltä 658 vuotta sitten. Vuonna 1918 hanke onnistui ja vuoden 1991 uudelleenitsenäistymisestä meillä kaikilla on selkeät muistikuvat. Se on aika ja tapahtuma, josta me rohkenemme käyttää ilmaisua virolainen ihme ja jonka sisältönä on, että eräs pieni kansa pystyi tippaakaan verta vuodattamatta palauttamaan valtiollisen itsenäisyytensä. Uskon, että juuri meidän historiallis-poliittisen ympäristömme ominaislaadun epäröimätön toteuttaminen eli tilanteen hyväksikäyttö varmisti sen, että voimme tänään tuntea olevamme vapaa kansa vapaiden kansojen perheessä. Rajavaltiona olemisessa on myös Viron olennainen poliittinen voimavara. Globalisoituvassa maailmassa, jossa rajojen katoamisesta tai niiden lakkauttamisesta on tullut eräänlainen fetissi, Viro saattaa olla esimerkki siitä, miten jatkuvasta rajamaana olosta huolimatta voidaan säilyttää oma erikoislaatu ja kulttuuri-identiteetti. Valtioiden rajoista saattaa todella tulla ehdollisia aivan kuten Euroopan Unionissa, jossa myöskään pääoma ei tunnusta rajoja. Jokapäiväisessä elämässä taas usein vain aavistuksenomaiset henkiset, perinteeseen ja uskontoon liittyvät rajat ovat paljon pysyvämpiä, ne eivät oikeastaan häviä minnekään. Kuten totesin esitelmäni alussa koko elinympäristöstä, on tärkeää oppia lukemaan myös historiallis-poliittista ympäristöä ja tulkitsemaan sen tiettyjä merkkijärjestelmiä.

Kulttuuriympäristö

Kunnioitetut naiset ja herrat!

Elinympäristön kulttuurinen aspekti voitaisiin käsittää luonnon- ja historiallis-poliittisen elinympäristön väliseksi sillaksi. Kuten luonnonympäristöstä puhuessamme tuli jo mainituksi, luonnonsuojeluliike oli osa Viron taistelua kulttuurisen säilymisensä puolesta. Kulttuuri toimiikin tässä kuin suodatin, päästäen läpi sen, mikä on hyödyllistä kansakunnan säilymiselle kielellis-kulttuurisena kokonaisuutena ja välittäen maailmalle sellaista, mikä on tunnusomaista juuri kyseessä olevalle alueelle. Samanaikaisesti virolainen kulttuuri tarvitsee itse myös suojelua. Jo ensimmäisen heräämiskauden lopussa 1800-luvun viimeisellä neljänneksellä kävi selväksi, että virolaisen kulttuurin omaehtoisuutta ja toimintakykyä suojelemaan tarvitaan oma valtio. Meidän suurimpiin kuuluva runoilijamme Juhan Liiv uneksi jo 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa Viron valtiosta samanaikaisesti kun hänen aikalaisensa puhuivat Viron autonomiasta osana Venäjän valtiota. Näin ollen Viron valtio ei ole virolaisille niinkään poliittisen, vaan lähinnä kulttuurisen ympäristön asia. Haluaisin uskoa asian olevan näin, sillä Viron valtiossa on uudella vuosisadalla mieltä vain siinä tapauksessa, että se pystyy suojelemaan ja kehittämään viron kieltä ja virolaista kulttuuria. Voidaan myös sanoa, että virolaiset elävät, ovat siis olemassa niin kauan kuin elää heidän kielensä ja henkinen maailmansa. Mielelläni lainaan tähän minulle suurena esikuvana olevaa tunnettua virolaista folkloristia Oskar Looritsia, joka on kirjoittanut seuraavasti: "Vasta oman olemuksemme ja meitä ympäröivän maailman yhteenkuuluvuuden väistämättömyyden ymmärtäminen johtaa meidät syvälliseen olleen, olevan ja tulevan keskinäisen jatkuvuuden tajuamiseen, kunnes lopulta kykenemme näkemään ja tunnustamaan sen, että meidän kohtalomme on meissä itsessämme eikä sokeassa sattumassa."

Tässä sitaatissa ilmenee mielestäni sama ajatus Umweltistä meitä ympäröivän elinympäristön kokonaisvaltaisuudesta, minä-melodioiden sointumisesta elämänmelodiaksi, johon esitykseni alussa von Uekxküllia lainatessani viittasin. Uskon, että tähän sisältyy myös Viron elämänstrateginen idea kuluvalla vuosituhannella.

Kiitos!

© 2006 Office of the President l tel: + 372 631 6202 l fax: + 372 631 6250 l sekretarvpk.ee